lauantai 20. lokakuuta 2018

Kaipuusta

Niin kuin edellisessä postauksessani mainitsinkin, kotiin paluu ei ollut helppoa. Mutta takaisin kouluun astuminen ei ollut yhtään sen helpompaa, vaikka toisin ajattelin. 
Kuljen nyt vuoden jäljessä oman ikäisistäni, mikä kolahti mulla jotenkin yllättävän syvälle. Kesällä oli mahtavaa kuulla esimerkiksi tyttökavereiden juttuja viime vuodesta, olenhan minäkin heille kertonut paljon asioita lätäkön toisella puolella asumisesta! Mutta sitten kun konkreettisesti, esimerkiksi nyt siellä koulussa mulla olikin yhtä-äkkiä nuorempien kanssa kurssit ja aikataulut, niin sitä koki itsensä todella ulkopuoliseksi. Jenkeissä asuessani ajatteli, että jäin jostain paitsi, mutta  miksi mulla edelleen on se sama fiilis? Mullehan on kertynyt sieltä isot kasat muistoja ja kokemuksia, joista moni suomalainen voi vain haaveilla, mutta miksi fiilis silti on jotenkin ulkopuolinen ja jopa yksinäinenkin välillä?

Kävimme ennen koulun alkua syksyllä ystävien kanssa lounaalla. Keskustelimme tulevasta kouluvuodesta ja kuluneesta kesästä. Jossakin välissä mulla tuli itku. Mua ahdisti se, että nyt oli aika astua siihen todellisuuteen jenkkielämän jälkeen. Niinsanotusti "jatkaa" omaa elämääni. Ihmettelimme miten Seinäjoen lukioon astuminen tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka olin Yhdysvalloissa ollut käytännössä täysin yksin ja mennyt siellä täysin uuteen yhteisöön ja kouluun?

Pahinta koko sopassa oli se, että olin unohtanut miten suomalainen lukio toimii. Olin ihan hukassa ja oon joutunut käymään opinto-ohjaajalla ainakin kolme tai neljä kertaa juttelemassa mun tulevaisuudesta ja fiiliksistä. Musta tuntui kuin olisin suomalainen vaihtari suomalaisessa koulussa, jos siinä edes on mitään järkeä? 

Mihin se erittäin spontaani ja rohkea Maiju oikein katosi? Niin.... sitä minäkin mietin!

fullsizeoutput_6b9f

Uskoisin että tässä mun olossani oli paljon erilaisia tunteita seassa. Pelkoa, innokkuutta, jännitystä. Mua ehkä pelotti se, että nyt mä unohdan sen jenkkipuolen itsestäni? Mahdollisesti unohtaisin mun omat jenkkiarvot, ystävät, opit, kulttuurin? Ja kyllähän mä edelleenkin sitä pelkään, sitä ei ole kieltäminen! Ainut ratkaisu tähän on pitää yllä niitä perinteitä ja kulttuurin piirteitä Yhdysvalloista, ja niin olen yrittänytkin, mutta välillä se sattuu todella paljon. 

Kun kuulee Spotifystä biisin, jota aina laulettiin parhaimmasta parhaan kaverin kanssa autossa, se tuntuu pahalta. Se tunne, kun jotain siistiä tai vaikkapa jotain vähäpätöisempääkin tapahtuu täällä Suomen päässä, ja ajattelet, että: "Kumpa Skylar olisi täällä näkemässä tämän", on maailmasta kauhein tunne. Kun sä et pääse jakamaan asioita enää samalla tavalla sun Amerikkalaiselle sielunsiskolle, tunnet laiminlyövän koko ystävyyssuhteen. Vaikka eihän se sitä edes tarkoita! Enhän mä millään voi kertoa ihan kaikkea hänelle, eikä hän mulle, se on vain karu fakta. Ikävä on suuri, niin häntä, kuin kaikkia muitakin. 

Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, niin Yhdysvalloissa ollessani pääsääntöisesti ajatukset pyöri Suomen asioissa: "miten ihmisillä oikein siellä menee?" "Mulla on koti-ikävä!" 
Mutta nyt Suomessa ollessani ajatukset pyörii lähinnä Yhdysvalloissa. "Eihän kukaan unohda mua?" "Onkohan mun jenkkikoulussa jokin muuttunut, opettaakohan mun lempi opettajani siellä vielä?" 

fullsizeoutput_6b9b

On vaikeaa välillä jakaa omia fiiliksiä henkilön X kanssa, kun tuntuu, että kukaan ei oikein ymmärrä. Kukaan ei ole ollut täysin samassa tilanteessa sun kanssa, lukuunottamatta muita vaihtareita tietysti! Mutta heistä yksikään ei ole nähnyt sua siellä jenkkien päässä itkemässä itseäsi uneen öisin, kun  sulla on ollut ikävä kotia. Ja eniten toisaalta taas ärsyttää se, jos joku sanoo että ymmärtää mun fiilikset, miten hän edes voisi? Mutta enhän mä sitä voi oikein vaatiakaan, että kukaan ymmärtäisi!

Se on jännä tunne se, kun on tarve avautua jollekin, mutta tiedostat sen, että kukaan ei sua ikinä tule ymmärtämään. Siitä ajatusten purkamisesta ei oikein ikinä saa sitä täyttä tyydytystä, ei tunnu  niin vapauttavalta puhua, joten tuloksena on patoutuneet fiilikset. Tästä koko asiasta on seurannut se, että tunnen tarvitsevani enemmän aikaa itselleni. Ihan vain minä, omien ajatusteni kanssa. 

On suuri siunaus, että mä löysin jenkeistä jotain sellaista, mitä kaipaan elämääni todella paljon, mutta samalla se on myös suuri  kirous. Mielensisäinen sellainen.

torstai 6. syyskuuta 2018

Comeback

Kuumeisesti olen miettinyt paluuta blogin ääreen. Koko kesä meni vähän sekavissa merkeissä, en tiennyt miten olla, miten suhtautua kotiinpaluuseen, miten tästä nyt jatkaa ja ennen kaikkea mihin suuntaan. Tarkoitan kaikkia osa-alueita elämässäni, en vain tätä sosiaalisen median identiteettiäni. Paljon olisi kerrottavaa viime vuodesta, nykyhetkestä ja ehkäpä jopa tulevaisuudestakin, mutta on vaikeaa aloittaa (tai oikeastaan jatkaa*) "puhtaalta pöydältä", kun mikäänhän ei käytännössä ole muuttunut... 
Paitsi tietysti minä.

IMG_8357

Kotiin palaaminen ei ole ollut helppoa. Lähteminen jenkeistä sitäkin vaikeampaa, ehkä hirvein asia mitä olen koskaan joutunut tekemään. 
Sitä toisaalta ajatteli, että hyppää kotiin tullessaan samoihin mukaviin saappaisiin, joita käytti jo ennen lähtöä. Mutta todellisuus olikin, että nyt ne samat saappaat tuntuivatkin epämukavilta ja erilaisilta. Jos täysin rehellisiä ollaan, niin niistä en tykännyt enää, en sitten yhtään. 

Ei ole päivääkään, ettenkö ajattelisi viime vuotta. Niitä mukavia muistoja, niitä ei niin mukavia muistoja. Ystävien ääniä ja kasvoja. Iso osa sydämestä on nyt toisella puolen merta ja tulee aina olemaan, mutta sitä puuttuvaa palasta on täyttämässä kultaakin kalliimmat opit elämästä ja ennen kaikkea itsestä.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Elämä on nyt eikä huomenna

Lätäkön toisella puolella on kaikki hyvin, enkä voi uskoa, että pian tämä kaikki on jo ohi. Toisaalta olen niin valmis tulemaan kotiin, mutta toisaalta en halua koskaan lähteä. Vaihtovuosi on ristiriitaisten fiilisten vuosi, tunteiden vuosi.

Photos: Cameryn Wilkins

Oon oppinut itsestäni niin paljon tämän kuluneen puolen vuoden aikana. Oon aina tiennyt että mussa on sisua kuin pienelle kylälle, jos vain oon tarpeeksi motivoitunut asioista. Mutta tiedän, että tämän vuoden jälkeen mitkään vastoinkäymiset ei tuu lannistamaan mua, olin sitten yksin tai en. Ja kyllä, täälläkin oon kohdannut alamäkiä, isojakin sellaisia, mutta niistä on käytännössä vain täytynyt päästä yli yksin, ilman oman äidin syleilyä tai suomalaisten parhaiden ystävien tsemppisanoja. Vaikka kuinka läheisiä ihmisiä mulla täällä Jenkeissä olisi, silti turvautuisin edelleenkin niihin, jotka mua Suomessa kotikotona odottaa, sitä vaan ei muuta mikään nyt, eikä koskaan.
 
Ihan ekaa kertaa elämässäni selkeästi tiedostan, että oon kasvanut henkisesti ihmisenä. Musta oikeesti jopa välillä tuntuu "aikuiselta", kun oon saanut/joutunut pitämään itsestäni huolta viimeiset kuukaudet. Oon tutustunut paljon paremmin itseeni ja omaan ajatusmaailmaani, sillä täällä mulla on  enemmän aikaa antaa itselleni, kuin mitä mulla kotona on. Viikottaiset Suomi-hetket pistää miettimään omia arvoja, tulevaisuuden haaveita/toiveita, sekä tunteiden tasapainottamista silloin, kun tuntuu pahalta. Käytännössä siis näin tiivistettynä: oon oppinut kuuntelemaan itseäni ja omaa sydäntäni.

fullsizeoutput_52be


Välillä sitä huomaa, kuinka elämä saattaa olla hyvinkin samanlaista ja tavallista kymmenen tuhannen kilometrinkin päässä, mutta välillä toisenlainen elämä taas lyö vasten kasvoja niin, että ei tiedä miten siihen pitäisi reagoida hyvässä taikka pahassa. Kulttuurierot pistää välillä pieneen shokkiin, mutta sitten taas joskus tulee sellaisiakin "ahaa" -elämyksiä, että toivoisi suomalaisten/suomalaisen kulttuurin toimivan vähän eri tavoin joidenkin asioiden suhteen.  

Palatakseni otsikkoon, voin myöntää, että en ole välttämättä elänyt ihan sen mukaan täällä. Välillä mä oon ollut hyvinkin surullinen sekä turhautunut päätöksestäni lähteä vaihto-oppilaaksi ja miettinyt vain sitä tulevaa lähtöpäivää ja kuinka ihanaa on nähdä taas kaverit, perhe ja Suomi vuoden jälkeen.
        Välillä tuntuu jopa pahalta, kuinka paljon mä mietin kotia. Päässä pyörii kysymys: "miksi en pysty nauttimaan just tästä hetkestä?". Vaihtovuosi on once in a lifetime -tilaisuus, joten miksi se on niin vaikeaa yksinkertaisesti elää hetkessä? Mulle sanotaan melkein viikottain: "ota kaikki ilo irti USA:sta" ja niin mä yritänkin, mutta kun sydän on kahdessa paikassa samaan aikaan, on se välillä erittäin haastavaa muistaa, että pian täältä sitten tosiaan lähdetään, eikä samaan tilanteeseen enää koskaan päästä. Mutta nyt mulla on viimeiset neljä kuukautta jäljellä, ja aion todellakin elää päivä kerrallaan ja yritän olla miettimättä Suomea. Elämä tosiaan on nyt eikä huomenna. 

fullsizeoutput_52c2


Joskus mietin, tulenko koskaan olemaan se sama Maiju, joka lähti Helsinki-Vantaan lentokentältä farkkutakki päällä kohti tuntematonta? Pala Texasia ja Yhdysvaltoja jää mun sydämeen ikuisesti, tiedän sen, mutta toisaalta haluaisin nyt jo tietää, jääkö kääntöpuolessa pala mun suomalaisuutta tänne Jenkkeihin? Tarkoitan tällä siis sitä, että tulenko kyseenalaistamaan oman suomalaisuuteni ja tavat toimia, vai palaanko takaisin siihen mitä aina ennenkin olen ollut? Näin deepille tytölle kuin mitä mä olen, tämä elämäntilanne on kuin suurta herkkua, sillä vaihtovuotta ei pysty suorittamaan ilman kysymyksiä, vastauksia, eikä omien prioriteettienkaan kyseenalaistamista.


IMG_3099


Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on parasta mitä mä tuun varmaan koskaan kokemaan elämässäni ja olen päivittäin itsestäni erittäin ylpeä. Koen, että tämä vuosi oli/on just sitä mitä mä tarvitsin sekä tarvitsen, enkä malta odottaa millaisia vaikutuksia tällä kaikella on mun tulevaisuutta ajatellen. Hukkaan tämä tunteiden vuoristorata sekä kokemukset ei tuu menemään, siitä voin olla varma!

Tuntematon ei enää pelota, se kiinnostaa. Maailmansivu on pitkä ja avoin. Se on täynnä seikkailuja.